Viimeistellään pujottamalla lahkeensuuhun teryleenimekon vyö

Jos kotini olisi tulessa ja voisin pelastaa vain yhden esineen, se olisi mummon vanha ompelurasia.

Kestäisin tietokoneen kovalevyn sulamisen, kestäisin harvojen albumiin asti päässeiden valokuvien menettämisen; kestäisin kirjahyllynkin tuhoutumisen, vaikka se kirpaisisikin kipeästi. Vaatevaraston keruun aloittaisin ilomielin alusta. Mutta uuden ompelurasian kokoaminen tyhjästä olisi kamalaa ja onttoa. Perin rasian mukana lähes viisikymmentä eriväristä lankarullaa, puoli litraa nuppineuloja, ison nipun silmäneuloja eri tarkoituksiin, koko joukon koruompelutarvikkeita, kasan nappeja, neppareita, hakasia ja vetoketjuja sekä kirkkaankeltaisen ratkojan. Sellaisen varaston kerääminen alusta asti joko maksaisi omaisuuden tai kestäisi vuosikymmeniä.

Ompelen aika harvoin, mutta tiedän, että mitä tahansa alankin väsätä, minulla on valmiina kaapissa sopivan väristä lankaa ja kaikkea muutakin tarvittavaa. Mikään muu kodissani ei ole niin hyvin varusteltua, niin valmista kuin mummon ompelurasia. Sieltä ei puutu mitään.

Vielä sananen keltaisesta ratkojasta. Se nostaa minusta esiin lapsen, joka ei vielä erota leikkikaluiksi tarkoitettuja esineitä muista esineistä, vaan viehtyy tyhjästä viilipurkista yhtä paljon kuin pedagogisesti loppuunhiotusta pienoistraktorista. Voisin ratkoa silkasta ratkomisen ilosta vaikka tuntikausia.