Jätkät piihyväiset (torha tuivo)

Urpo sai taas merkin! Aika kivaa. Lämmin kiitos vahingonkierrättäjälle. Yritän osoittautua kunnian arvoiseksi aikoina, jotka sattuvat jäämään vapaiksi Facebook-profiilin editoinnilta. Sillä, että Jemory tuntuu leikkivän samalla lelulla, ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että tahdon puolestani myöntää saman merkin hänelle.

En keskimäärin pidä itseäni ihmisenä, joka pystyisi arvioimaan äänenlaatua tai muita hifistisiä ominaisuuksia. Siksi olen ollut hyvin järkyttynyt oivallettuani, että jokainen hetki, jona olen kuunnellut iPodia itsepintaisesti nappikuulokkeilla, on ollut poissa siitä nautinnosta, jota musiikin kuuntelu näillä vehkeillä on. Valitettavasti ne eivät mahdu pyöräilykypärän alle, ja ihan hyvä niin. Kuka jaksaisi varoa rekkoja, turisteja ja muita kuolemanvaaroja, jos samalla voisi oikeasti kuunnella, samalla kuullen mitä on kuuntelemassa, vaikkapa Joanna Newsomia?

Tänään olen tuntenut itseni kuihtuneeksi vesikasviksi (kai ne kuihduttuaan vajoavat pohjaan ja imeytyvät mutaan?) ja miettinyt, miten tietyille ihmisille ei vaan voi sanoa että he ovat väärässä, ja siksi he vain jatkavat väärässä olemistaan entistä äänekkäämmin ja tilaavievämmin ja, traagisinta kaikesta, ajan mittaan yhä oikeammassa olevilta (vertailukohdan puutteessa) kuulostaen.

Ja joillakin toisilla ihmisillä taas on malka (uudessa raamatunkäännöksessä hirsikö se oli) omassa silmässä ja silti ne sorkkivat mieluummin rikkaa naapurin silmästä. Kyllä omahyväisessä raivossa sitten on hyvä elää!

Ja vielä: kaikissa neuleohjeissa aina lukee, että lopuksi pingota työ. Pingota, yeah right, kas kun ei kuullota kevyesti öljyssä. En ole ikinä pingottanut mitään, mutta sitten yhtäkkiä viime viikolla näin netissä kuvan patjaan levälleen kiinnitetystä neuletyöstä ja päästäni kuului ping. Olen juuri suorittanut elämäni ensimmäisen pingotuksen, ja se kuulkaas sopii tosi hyvin tähän mielentilaan. Lopuksi kostutin teoksen vesipistoolilla.