Onko kyseessä jokin syndrooma tai vamma, josta kärsiviä pitäisi sietää, sääliä ja ymmärtää, kun aikuinen ihminen elokuvateatterissa istuessaan näkee valkokankaalla kissan ja sanoo (ääneen, ei kuiskaten) "kissa", näkee kissan hikoilevan ja sanoo (ääneen) "hikikarpaloita", näkee sankarin saapuvan paikalle ystävän ollessa pulassa ja sanoo (ääneen) "nyt se pelastaa sen"? Vai mikä on, kun se pää ei pysy kiinni edes puoltatoista tuntia?
Ja edessä istuja on siinä ja ähkyy. Pää alkaa veikkailla ja ennakoida, mitä takana istuva seuraavaksi sanoo, ja vaikka se äännähtäisi vain vartin välein, pitää oma pää lopusta huolen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Öh, tuota noin, hän puhui ilmeisesti lapselleen. Ehkä kyseinen puhuja oli sisäistänyt roolinsa vähän liian vahvasti, mutta kyllä minä ainakin lasten kanssa televisiota katsellessa kerron, mitä kuvassa tapahtuu. Se kuulostaa typerältä ja varmasti vaivaa elokuvateatterissa muita katsojia - mutta siellä ehkä puhuisin hiljempaa.
Hikoilevatko kissat?
Tämä kissa hikoili!
Mutta selostaja ei puhunut lapselleen, ellei lapsi sitten kuunnellut selostusta (sangen kryptistä) kotona esim. kännykästä. Originaaliversion iltanäytöksessä kun ei ollut paikalla ainoatakaan (fyysistä) lasta. Toisaalta ehkä selostajan (ulkoisesti aikuisen näköisellä) seuralaisseurueella oli vaikeuksia tunnistaa kissaa ja hikikarpaloita. Eihän sitä koskaan tiedä (TM).
Tietänet ilmiön, jossa tuore äiti tai isä lykkii kaupassa ostoskärryjä eestaas? Sama ilmiö näkyy siirtyvän myös elokuvakäyttäytymiseen - puhuu lapselleen joka ei ole paikalla, koska on tottunut tekemään niin?
Lähetä kommentti