Tuli huuliherpes, elämäni ensimmäinen, inha ja sitkeä tapaus. Hädissäni, koska kropassa on taas yksi asia peruuttamattomasti vialla ja onhan se kamalan näköinen ja aika nolokin vielä, sijoitin ison summan rahaa erilaisiin apteekin tarjoamiin apuvälineisiin. Apu on ollut lähinnä psykologista: varusteiden prominentti sijoittelu apteekissa ja farmaseutin iloinen ja reipas omakohtainen selostus niiden toimivuudesta vakuuttivat siitä, että vaiva on mitä ilmeisimmin aika yleinen. Voiteen ja laastareiden käyttöönotto taas vakuutti siitä, ettei sille oikeasti mitään voi tehdä paitsi pestä käsiään ja yrittää pidättäytyä puhtoisten ja viattomien ihmisten suutelemisesta (eikä sekään huuliherpekseen tietenkään auta, omaantuntoon vain, vaikka oikeastaan tekisi mieli pikemminkin kostaa yhteiskunnalle ja suudella ihan kaikkia).
Niistä laastareista. Läpinäkyvistä muovilänteistä jotka maksoivat melkein euron kappale. Pysyvät kuulemma paikallaan suojaten herpestä ulkomaailmalta ja ulkomaailmaa herpekseltä 8-10 tunnin ajan. Mun perse, kuten anglofiili sanoisi. Oma ennätykseni on 50 minuuttia, ja sekin johtui vain siitä ettei tuona aikana poikkeuksellisesti ilmaantunut yhtään syytä avata suuta. Mutta toisaalta en ole ikinä käsittänyt miten on mahdollista käyttää huulipunaa tai hartiahuiviakaan samalla normaalisti itseään maailmassa liikutellen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti