Mutta eihän sen naama näkynyt!

Mitähän sitä noin niin kuin oikeasti menettäisi, jos lakkaisi lukemasta iltapäivälehtiä? No esimerkiksi tämänpäiväisen kurkkuunjuuttuvan lukukokemuksen: nainen käveli kadulla Kalliossa, näki ravintolan ikkunan läpi toisen naisen retkottavan ilkialastomana sohvalla ja pöyristyi hirmuisesti ennen kaikkea ohikulkijoiden mielenrauhan mutta ilmeisesti myös epäarvokkaaseen tilaan joutuneen lajitoverinsa ja ravintolan henkilökunnan piittaamattoman käytöksen tähden. Niin kerrassaan kamalasti tuohtui, että otti jumalauta kännykkäkuvan ja toimitti sen haastattelulausunnon kera Ilta-Sanomiin! Ja lehti soitti ravintolaan ja kysyi muutaman ympäripyöreän kysymyksen, ja kas, näin meillä on paitsi yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa journalismia, myös tekosyy julkaista lukijan kännykkäkuva sammuneesta naisesta alasti sohvalla!

Mutta tätähän lähijournalismi on, katsokaa vaikka ilmaisia kaupunkilehtiä: asukas näkee epäkohdan maisemassa, nappaa kännykkäkuvan ja lähettää sen toimitukseen. Toimittaja laatii kuvatekstin ja kahdenkymmenen euron maksumääräyksen, lukijat lukevat ja taivastelevat ja kaikilla on mukavaa. Eihän psykoosissa (diagnoosi ravintolapäällikön) riisuutunut ihminen mitenkään eroa vinossa olevasta liikennemerkistä tai hassuun paikkaan pesineestä pääskysestä, eihän.

Arvoisaa yleisöö, katsookaa lööppiimmee!

Ilta-Sanomat on taas laatinut populistista kuolaa valuvan kansa tuomitsee -aukeaman. Tätä läppää ei olisi saanut toteuttaa yleisradioitse, koska valtion rahoilla ei saa reagoida nopeasti ja hauskasti ajankohtaisiin asioihin. Jos valtion rahoilla tehdään satiiria, sen täytyy olla kömpelöä ja vaivaannuttavaa ja perustua eduskunnan virallisiin pöytäkirjoihin.

Katsokaas kun "maassa makaavaa" ei saa "potkia". Sen sijaan "maassa makaavan" jokainen sana ja ele on toki luvallista raportoida, kierrättää eduskunnassa ja Shellin kuppilassa kommentoitavana, esittää graafisesti ja varustaa tunnusvinjetillä, kunhan lystin maksaa ja tuotot kerää pörssiin listautunut kustannusyhtiö.

Sen piti olla idyllinen vapaailtapäivä, rikkeenä korkeintaan pikantti jauhotahra toisessa tuntikausia puuteroidussa poskessa

Mies Jolla On Kolme Munuaista täytti tasavuosia. Tai suurin osa hänestä täytti, siirtomunuaisen ikähän ei ole tiedossa. Yritin miettiä, mitä Henry Laasasen markkina-arvoteorian mukainen nainen tässä tilanteessa tekisi ja päätin leipoa kakun. Sanomistahan siitä tuli. Ei kakusta, se on vielä uunissa, mutta.

Keittiömme varustukseen kuuluu paljon halpoja ja yhdentekeviä bulkkiastioita, jotka olisivat koska tahansa pikaisesti korvattavissa toisilla vastaavilla. Meillä on myös jonkin verran kalliita design-astioita, joita täytyy rahasyistä keräillä vähitellen, mutta joita kaupoissa on kasoittain. Ja sitten on kirpputoreilta ostettuja yksittäisiä astioita, joihin on löytöhetkellä muodostunut erityinen side, joiden näkeminen ja käyttäminen piristää päivää ja joita voi sanoa suorastaan rakkaiksi. Niihin kuuluu painava punainen 70-luvun bakeliittikulho, joka on yksi niistä harvoista syistä miksi ylipäätään viitsin yrittää kokata. Sen muotoilu on sekä kaunis että käytännöllinen, ja kuluminen on vain lisännyt sen karismaa.

Tänään pudotin kulhon lattialle. Siitä irtosi iso Rolling Stones -yhtyeen kielilogon muotoinen palanen ja loppuosa halkesi. Herkullisten ainesten kippaaminen jäljelle jääneeseen halpahallin rumaan kevytmuovikulhoon latisti tunnelmani täysin. Kaipaan punaista kulhoa. En leivo enää ikinä, perkele.

Miksi aina! Siksi kai, että halpahallin kevytmuovia tuskin saa rikki kirveelläkään.

Tule jo, Harri

Kymmenen vuotta sitten pysähdyin aidosti kiinnostuneena kuuntelemaan, mitä kadulla vakaumustaan kaupittelevat ihmiset halusivat minulle kertoa.

Viisi vuotta sitten pysähdyin jo valmiiksi huvittuneena kuuntelemaan, mitä kadulla vakaumustaan kaupittelevat ihmiset halusivat minulle kertoa.

Tätä nykyä toivon hartaasti, että kadulla vakaumustaan kaupittelevat ihmiset menisivät kukin omaan temppeliinsä kukin omien kavereidensa kanssa ja jättäisivät viattomat sivulliset rauhaan.

(Kymmenen pistettä ja sininen norjalaismerkki sille, jolle tuo otsikko juuri tämän tekstin otsikkona niin sanotusti avautuu.)

Ja silti käyn suihkussa voittopuolisesti selvin päin

Älköön kukaan kysykö miksi, mutta yksi lempisuihkulauluistani on jo kaksikymmentä vuotta ollut Dingon kappale Paluu planeetalle. Se on vuonna 1986 ilmestyneen Pyhä klaani -albumin päätöskappale. Veljeni, joka levyn ilmestyessä oli viisivuotias ja söpö, sai levyn c-kasetilla lahjaksi joltakin hurmaamaltaan äidin ystävättäreltä (jos muistan väärin, älköön kukaan pliis korjatko, tästä anekdootista haluan pitää kiinni). Itse olin esimurrosikäinen enkä vielä ihan kristallinkirkkaasti selvillä siitä, mihin tässä maailmassa kannattaa rajallista oppimiskykyään käyttää, joten opettelin levyn sanoitukset ulkoa. Vuodet kuluivat enkä uskonut koskaan enää kuulevani Dingon versiota Paluu planeetalle -kappaleesta, mutta itse puhkesin tasaisin väliajoin laulamaan sitä suihkussa.

Äsken tajusin, että jos haluaisin, voisin ostaa kappaleen verkkokaupasta vaikka heti. Se oli niin tyrmäävä tajunto, että menin ja ostin sen saman tien (0,99€). Samalla kertaa hankin myös Pyhän klaanin toiseksi viimeisen kappaleen Ruusuvettä. Ja koska mopo karkaa aina shoppaillessa käsistäni, ostin vielä vähän vanhempaa Dingoa: Hämähäkkimies-biisin, jota rakastin esiteininä suuresti. Se olikin sitten virhe. Oman pollajukeboksini versio oli hemmetin paljon parempi, ja se on nyt pilalla.

Yllä mainittujen lisäksi laulan suihkussa säännöllisesti muun muassa seuraavia kappaleita:
Melissa Etheridge: No souvenirs (erittäin eläytyvä versio; toimii erityisesti vanhempien luona, jossa on iso kylppäri ja kunnon kaiku)
Adolphe Adam: Oi jouluyö (vuodenajasta riippumatta)
Ultra Bra: Villiviini
Oasis: Don't look back in anger
Kirsty McCall: Miss Otis regrets

Seuraava menestysteokseni on spontaani impressionistinen tutkielma jääkiekosta

Joku Henry Laasanen -niminen henkilö sanoi juuri Voimala-ohjelmassa, että jos sisäinen kauneus oikeasti olisi naisten mielestä tärkeää, niin silloin nämä varmaan käyttäisivät kaksi tuntia päivässä itsensä kehittämiseen, mutta ei hän ainakaan tunne yhtään sellaista naista. Ja tältä pohjalta Henry Laasanen -niminen henkilö on ilmeisesti kirjoittanut kirjan. En halua tietää enempää.

I like my new bunny suit/When I wear it, I feel cute

Jos haluat tietää, millaiseksi koen suhteemme, sovi tapaaminen. Jos tulen etuajassa, olet viranomainen. Jos tulen suurin piirtein ajoissa, yritän tehdä vaikutuksen. Jos olen viisi minuuttia myöhässä, olen jo alkanut rentoutua seurassasi. Jos myöhästyn vartin, olet rakas ystävä. Jos tulen puoli tuntia myöhässä enkä ole muistanut ilmoittaa, olet todennäköisesti naimisissa kanssani.

Turssikarjotin, en voinut muutakaan

Urpokin sai kurssitushaasteen! Urpon unelmien kurssikeskuksessa opeteltaisiin

- neulomaan kirjoneuletta niin ettei kiristä (hermoa eikä lankoja)
- kirjomaan muillakin kuin ketju- ja varsipistoilla
- itsevarmuutta vaatteiden ompelemiseen tai edes yrittämiseen
- taitoa saada lankahankinnat ja toteuttamiskelpoiset neuleprojektit kohtaamaan toisensa
- tyylitajun kehittämistä muutenkin kuin raivokkaiden kateuskohtausten kautta
- verensokerin hallintaa Rooibos-teellä tai ilman

Keskuksessa saisi myös selailla ja kopioida vanhoja käsityölehtien vuosikertoja, syödä pumpernikkeleitä ja lukea sarjakuvia upottavissa nojatuoleissa. Mielikuvissani opiston interiööri muistuttaa oudosti Turun ihkua kaupunginkirjastoa.

Lääääh

Olin kyllä ajatellut jättää julkisesti kommentoimatta koko tämänkertaisen seksuaaliahdistelukohun; en ensinnäkään halua tulla kenenkään ajattelemaksi samassa ajatuksessa Kalervo Kummolan kanssa ja toiseksikin olen melko varma että näkemykseni ovat tylsät ja ennalta-arvattavat. Ja aurinkokin paistoi tänään pitkästä aikaa.

Mutta hei. Ihan totta. Hesarissa oli tänään kysymyksiä ja vastauksia, joiden ideana oli selventää seksuaalisen häirinnän käsitettä selkokielellä. Yksi kysymys kuului jotenkin niin, että milloin työkaveria uskaltaa halata. Tämä on aika yleinen kysymystyyppi tämän asian tienoilla, subtekstinä lienee tuhansista pakinoista tuttu, ruikuttavaan sävyyn lausuttu "seuraavaksi silmiin katsomisestakin varmaan tulee poliisiasia".

Siis mutta hei. Siis ihan totta. Jos ei tilannetaju riitä kertomaan, milloin työkaveria ihan oikeasti "uskaltaa" "halata" tulematta ahdistelleeksi seksuaalisesti, niin silloin kannattaa ehkä pidättäytyä vähäksi aikaa muiden kuin oman unilelun halaamisesta ja katsella pikkuisen ympärilleen.

Se aurinko tosiaan paistoi nätisti... Ja samassa Hesarissa oli niiiin kivoja rahastosäästämisvinkkejä, joiden yhteydessä syyllistettiin kahvilla, etenkin erikoiskahvilla, käymisestä. Ja kuulin tänään ensimmäistä kertaa teorian, jonka mukaan ihmisen sydämenlyöntien määrä on ennalta määrätty (siis jotenkin biologisesti, ei teologisesti) niin että liikunta, seksi ym. sydäntä sykähdyttävä itse asiassa lyhentää ikää.

Kaikkien päivien tunnussana

Puhutellut sitaatti Christer Nuutisen sarjakuvasta Kolme mieltä (teoksessa Runopoika numero yksi):

Vieterikoira ei ajatellut mitään. Hänessä vallitsi rauha, huolettomuus, ei-mitäänmyys*. Sillä hänen vieteristään oli loppunut veto.

*tuon tavuviivan kohdalla vaihtuu itse sarjakuvassa rivi, joten sana voi olla myös "eimitäänmyys". Itse asiassa toivon, että niin onkin.

Ja sitten pannaan pakastepussi peukaloon

Ryhdyn kohta pesukonehuovuttamaan ensi kertaa elämässäni. Toisin kuin Turussa väitetään, huovuttajan itsensä ei tarvitse pesukoneeseen mennä, muuta en hommasta sitten tiedäkään. Olen kyllä tutkinut ohjeita verkosta. Jokainen uusi tiedonmuru tuntuu lisäävän aiheen mystisyyttä eksponentiaalisesti. Odotan lopputulosta todella kiinnostuneena.

Tässä merkinnässä ei kyllä ole yhtään mitään järkeä. Luulin että käsityöblogeihin kirjoitetaan siitä, mitä on tehty tai mitä ehkä ollaan tekemässä, mutta että mitä aiotaan kohta tehdä, jos jaksetaan nousta sohvalta? Huhhuh.

Muistan, kuinka Englannissa sisäoppilaitoksessa yksi poika lainasi toiselta vihreää villapaitaa ja pani sen käytön jälkeen pesukoneeseen, josta se tietenkin tuli ulos koosta L kokoon 80 cm pienentyneenä. Nyt vasta ymmärrän, että tapahtui pesukonehuovutus.

--

JATKO-OSA: Huovutus onnistui vähän liiankin hyvin. Lopputulos (jonka luonne on lahja ja olemus siksi salaisuus, ja sitä paitsi kamera on rikki) näyttää siltä kuin se olisi ostettu jostakin kesäfestivaalin hippikrääsäkojusta. Mutta huopunut se eittämättä on.

Sitä minkä hukkasimme kaipaamme aina

Tiedättekö sen tunteen, kun joku ihminen tuntuu tulevan vastaan ihan liian usein ja omituisissa paikoissa, ja sitten tajuaa että kyse onkin kaksosista tai muuten merkittävästi toisiaan muistuttavista henkilöistä? No en minäkään, kai sellaista useimmiten tapahtuu lähinnä elokuvissa. Mutta tänä aamuna hämmästyin ihan tosissani, kun löysin kylppärissä olevasta sekatavarakulhosta kaksi samanlaista hiusklipsiä.

Olen hänen kertaalleen syöty vihannesannostuksensa

Eilisen Rimakauhun ja rakkauden mainoskatkoilla markkinoitiin vuorollaan kolmea (3) eri elintarviketta, joiden ideana on pakata kierrätyskelvottomaan muovipulloon valmiiksi soseutettua ruokaa aikuisille. Miksi puraista porkkanaa, kun voi imaista sen muovituutista ja heittää pakkauksen tarmoa ja vitaliteettia ilmaisevassa kaaressa olan yli? Olin koko päivän miettinyt, kuinka oikein kehtaan ottaa ekotekohaasteen vastaan, kun en tahtonut keksiä ainuttakaan omakohtaista ympäristönsuojeluelettä. Onneksi havaitsin, että teen sentään passiivisesti jotain pakkausvuorten alentamisen eteen, kun pureskelen rehuni itse ja hankin maitohappobakteerini näppärästi piimästä, joka toki sekin täytyy pakata vähittäismyyntiä varten, mutta ei sentään desi kerrallaan muoviin.

Jaiks, keskusradiossa kuulutettiin juuri ettei työnantaja maksa blogikirjoittamisesta, ei ainakaan tekoparta päässä suoritetusta. Jatkuu toisaalla toiste.

En lähetä sähköpostia Seppo Varjukselle. En lähetä sähköpostia Seppo Varjukselle. Siispä...

Ilta-Sanomien kolumnisti Seppo Varjus kertoilee tämän päivän kolumnissaan (luultavasti imaginäärisistä) miespuolisista tuttavistaan, jotka naisiin tutustuessaan kertovat väärän ammatin ja testaavat naisten reaktioita. Miinanraivaaja YK-joukoissa saa kuulemma naiset villiintymään, verovirkailija häipymään vähin äänin.

Naispuolista tällaiseen ihmiskokeeseen pystyvää henkilöä Varjus ei ole koskaan tavannut. Heitä ei siis ole, hän epäilee.

Seppo hei, eikö mikään kello kilkata?

Afro Power (TM)

Olen sankari. Olen urhea, talttumaton feminismin esitaistelija. Olen ollut jumpassa kiiltelevän kuntokeskuksen salilla lyhytlahkeiset housut jalassa, vaikka säärikarvani on ajeltu viimeksi syyskuussa.

Viime sisäliikuntakerrasta oli päässyt kulumaan vähän aikaa. Huomasin kasvaneeni ihmisenä muutenkin kuin karvatupesta käsin, kun en jaksanut yhtään hävetä, vaikka sääret tuppasivat sätkymään vähän eri tahtiin kuin oli tarkoitus. Nauratti vain. Sekin nauratti, ettei ketään muuta naurattanut. Olenkohan tulossa kylähulluksi? Karvaiseksi kylähulluksi.

Myös juurikasvu on värjätty, kyllä kelpaa

Juuri kun luulin tulleeni lopulliseksi liian vanhaksi ja ikäväksi viettääkseni Kramppeja ja nyrjähdyksiä -elämää, tulinkin eläneeksi todellisen Kramppeja ja nyrjähdyksiä -vuorokauden. Ensin tapahtuivat spontaanit jatkot hienojen ja rakkaiden ihmisten kesken, ja seuraavana iltapäivänä syötiin samalla porukalla vielä aamiaista ja katseltiin brittikomediaa patjoilla lojuen. Sitten käytiin äijän kanssa pakkasessa darrakävelyllä paksusti puettuina ja eväinä kuivalihaa ja keltaista jaffaa, ja illalla katseltiin vielä lisää DVD-komedioita hyvässä seurassa. Täysin puhdasoppiseen Kramppeja ja nyrjähdyksiä -elämään kuuluvaa nokkelaa keskustelua, jossa kuitenkin on mukana kaiken katoavaisuuden ja elämän epäreiluuden tiedostamisesta syntyvä vakava pohjavirtaus, mahtui mukaan melko vähän, mutta monia muita K&N-filosofian osasia, kuten musiikista meuhkaamista, hyvien juomien ja ruokien arvostavaa kohtelua ja laiskottelun olemuksen ymmärtämistä tapahtui paljon.

Viiteen päivään ei ole ahdistanut paljon yhtään. Siis melkein koko vuonna!

Huhhahhei, ja Ajankohtainen Kakkonen

Kirpputorilta löytyneet punaiset kengät narisevat.

Tukka peittäisi jo pienikokoiset riippuvat korvakorutkin, jos sellaiset olisi.

Sain joululahjaksi juoksuhanskat. Koska ne eivät sopineet juoksuvaatteisiini, jouduin ostamaan uudet vaatteet. Luojan kiitos urheilukaupassa oli alennusmyynti.

Keskuspuiston itsensäpaljastajien alin työskentelylämpötila näyttäisi olevan +4 astetta. Paino, murheinen, sanalla näyttäisi.

Kuhmon kaupungin tarjoama uudenvuoden ilotulitus oli hienompi kuin viime vuonna Wienissä. Osin saattaa tosin olla kysymys myös siitä, että Kuhmossa oli aika paljon pimeämpää, jopa juhlavalaistun Kuhmo-talon pihamaalla.

Urpo vähän haeskelee paikkaansa Tosikon yliminäyksikön uudelleenjärjestelyjen jäljiltä. Tämä on silti Urpon sadas merkintä.

Eläkeläinen luistelee (ei, Rannalla vihreän joen -kappale, sinä et nyt kuulu tähän)

Englantilaisen sisäoppilaitoksen ruokalan seinällä oli pikkuinen, tuskin aanelosta suurempi liitutaulu. Siihen kirjoitettiin onnitteluja syntymäpäiväsankareille ja erinäisiä oppilaiden keskinäisiä tiedotuksia. Pitkin syksyä mietin hermostuneena, ilmestyisikö minun nimeni tauluun, kun 16-vuotispäiväni koittaisi. Jos ilmestyisi, se tarkoittaisi että olin voittanut tuskallisen ja monia nöyryytyksiä aiheuttaneen taistelun jos ei nyt piireihin niin niiden liepeille pääsemisestä.

Ja niin siinä kävi, että syntymäpäiväni (se oli lauantai) aamuna suositut tytöt soivat minulle päähäntaputuksenhajuisen hymyn ja tungeksivat aamupalan jälkeen liitutaululle. Happy Birthday. Kun lounasaikaan palasimme ruokalaan, teksti oli kadonnut. Muuan David oli kirjoittanut tauluun mainoksen kouludiskosta, be there or be ja sitten piirretty neliö, niin kuin Uma Thurman piirtää ilmaan Pulp Fictionissa. Olin puoliksi helpottunut ja ainakin kolmeksi neljäsosaksi pettynyt. Sain kämppikseltäni syntymäpäivälahjaksi 99 pencen lahjakortin Virgin Recordsille. Ostin sillä vinyylisinglen, jolla on Monty Python -hitti Always look on the bright side of life.

Muistan sen päivän tarkemmin kuin yhtäkään esimerkiksi kuluvan vuoden päivistä. Ja huomisesta alkaen siitä päivästä on jumalauta kulunut enemmän aikaa kuin silloin oli kulunut syntymästäni.

Kryptisesti muotoiltu totuus lähes kaikesta

Murheiden dekonstruointi rekonstruoi ne.

(Premenstruointi pahentaa olosuhteita.)

Ei kun me ollaan 51st state of America, ette te

Jos työkseen esiintyvällä ihmisellä on sellainen katse, että joka ainoa yleisön jäsen voi halutessaan kuvitella katseen kohdistuvan nimenomaan itseen, niin paljon on jo pelastettu. Justin Sullivanilla, New Model Armyn nokkamiehellä, on sellainen katse. Kunpa joskus pääsisi sinne, mistä Sullivan hankkii läsnäolonsa pysähdyttävän intensiteetin. Tai ehkä olen siellä jo, mutta minulle ei tarjoilla.

Enpä olisi uskonut, että vielä joskus kuulisin Justin Sullivanin puhuvan Jokelasta, mutta ei kai hän toisaalta kummallisinkaan tällä viikolla Jokelasta puhunut henkilö ole. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lauloi näin:

We've seen the restless children at the head of the columns
Come to purify the future with the arrogance of youth
Nothing is as cruel as the righteousness of innocents
With automatic weapons and a gospel of the truth

Jep, minulla oli hieno ja tunnetiheä, joskin myös kuurouttava, ilta Nosturissa. En nyt millään saa kuvailtua sitä tarpeeksi hienoilla sanoilla. Mistä sekin idea on tullut, että kaikkea pitäisi aina voida kuvata sanoilla!