Mutta sehän on Urpo! Urpo! Kuka v**un Urpo?

Oli taas tarvetta vastavalmistuneen hartiahuivin pingotukselle. Oli myös yö. En voinut pingottaa huivia kiinni patjaani kuten tavallisesti, koska patjalla olisi jo aikaa sitten pitänyt olla nukkumassa. Mutta ei nimeni turhaan ole Urpo (lausutaan "nero"). Panin huivin yläkulmat pyykkipojilla kiinni naruun, joka sattuu parhaillaan kulkemaan olohuoneen poikki, ja ripustin alakulmaan kuulakärkikynän. Siitä kynänpidikkeestä niinku. Kun seuraavan kerran menin olohuoneeseen, huivi oli silinnyt vallan nätisti.

Ja nyt on sitten kesken enää neljä hartiahuivia. Jokin tässä nyt taas kanavoituu johonkin, sanokaa sen sanoneen.

Löytäjä saa itää

Töihin saapui kirjekuori, joka oli suljettu kolmella kullanvärisellä haaranastalla. Haaranastojen avaaminen ja kuoresta irrottaminen teki minut iloiseksi. Hypittelin haaranastoja kämmenelläni. Laskin ne pöydälle ja avasin vetolaatikon, jossa jo useampi työpisteen haltija on säilyttänyt klemmareita, kumilenkkejä ja sen sellaista. Mietin hetken ja suljin laatikon. Avasin toisen, sen jossa säilytän henkilökohtaisia esineitä - käyntikortteja, kampaa, terveyssiteitä ja työosoitteeseen lähetettyjä rakkauskirjeitä. Keräsin haaranastat pöydältä ja pudotin ne laatikon pohjalle. Ne helähtivät kauniisti.

Tuolla on navetaano, ottakaa talikaano

Olenko minä vähän tyhmä, vai onko vähän tyhmää vaihtaa suomalaisten avustustyöntekijöiden Nicaraguaan jälkeensä jättämistä aviottomista lapsista kertovaan lehtijuttuun hienotunteisuussyistä isien nimet, mutta ei jutussa oikeuksiaan peräävien poikien nimiä, jotka ovat Jounito ja Raimito? (Vai onko se pikemminkin aika ovelaa?)

Does my sisäiskertoja look big in this?

Anna-Leena Härkösen uusi romaani Ei kiitos vaikuttaa muuten ihan viihdyttävältä, mutta minua jaksaa kummastuttaa, että kertoja-päähenkilön, joka useaan otteeseen kuvaa itseään isoksi, tuhdiksi jne. ("on mistä ottaa kiinni") ja kaiken lisäksi pitkäksi, painoksi mainitaan 62 kiloa. Ehkä Härkönen ajatteli pääsevänsä megalomaanisiin lukuihin kertomalla oman painonsa kahdella tai jotain.

Jos muotiin vielä joskus tulee pullea (siis oikeasti pullea) naisihanne, niin aletaankohan plastiikkaklinikoilla tarjota lihotuspalveluita? Ilman pumppausta kudoksiin?

Olen viime päivinä lueskellut kiinnostuneena tätä.

Lappeenrannan vaakunassa on luolamies, hihi

Apua, nyt pitäisi varmaan keksiä jotain tosi briljanttia tai edes jotain sanottavaa. Etenkin kun luin juuri äsken läpi kirjan, jonka nimi on The Book of Answers. Siinä on 349 aukeamaa, joilla jokaisella on yksi vastaus. Kysymys pitää etsiä itse. Mutta kirja on huijausta! Erilaisia vastauksia on vain 175. Niihin kuuluvat esimerkiksi "Setting priorities will be a necessary part of the process" ja "Yes".

Ojennan briljanttibrenikan Jurille, kun en kehtaa sitä ihan vain itsellänikään pitää.

Veijo Rönkkönen

Veijo Rönkkönen. Veijo Rönkkönen. Veijo Rönkkönen! Olen sanaton. Patsailla on hampaat.

Kun lähdimme 450 patsaan tiheään kansoittamasta puistosta, sinne oli juuri astumassa idyllinen kesämatkaileva perhe: isä videokamera vatsan päällä, äiti ja arviolta viisivuotias poika. Hän ehti kuulomatkan päässä ollessamme osoittaa neljää ensimmäistä patsasta ja kysyä jokaisen kohdalla innoissaan: "Kukas toi sitten on?"

Ja entä sitten hiusten repimiseen kuluva aika!

Taannoin kirjoitin täällä aavemaisesta havainnostani, että omistan kaksi identtistä hiusklipsiä. Sittemmin toinen niistä katkesi kahtia, ja nyt se toinen, jota on enää yksi, on aina hukassa. Tai ehkä hukassa on hieman ylimitoitettu ilmaus, koska se on yleensä yhdessä suunnilleen kolmesta paikasta, mutta joka tapauksessa joudun etsimään sitä joka päivä. Aamuin illoin, aina ennen kasvojenpesua. Tarvitsen klipsin, että saan hiukset pois naaman edestä.

Sanotaan nyt vaikka, että niiden kolmen paikan välillä kulkemiseen menee minuutti päivässä. 365 minuuttia vuodessa tekee yli kuusi tuntia. Yhdet yöunet, jos illalla lukee vähän liian myöhään. Hiusklipsin etsimiseen! Ei ihme, etten ehdi ikinä nukkua.

Minulla on kolmet mustat remmikengät, kuusi mustaa poolopaitaa, viisitoista kesätoppia ja kaksi U2:n The Joshua Tree -levyä. Mutta että hankkisin toisen hiusklipsin? Älkää nyt viitsikö.

Elämän apukoulun kevätjuhla

Kanan syöminen on kuulemma junttimaista. Lomamatkalla vegetaarin kanssa iski joka kerta annoskateus, kun omat veltonharmaat kanasuikaleeni tuotiin pöytään. Lisäksi lihakanojen kasvatus ei tunnetusti ole aivan pelkkää rakastavaa ja luonnonmukaista huolenpitoa. Eilen aamulla päätin vihdoin lakata syömästä kanaa. Julistin päätökseni työkavereille kahvipöydässä saman tien, kun se oli tullut päähäni.

Seuraavan kerran se palasi mieleeni nelisen tuntia myöhemmin työpaikkaruokalassa kaapiessani ahneesti kanakeiton jämiä lautaseltani.

Tänään söin Pirkka-krakovanmakkaraa. Tungin sen sultsinan sisään.

Arvatkaa kumpi kävi eilen

Ääriesimerkkejä julkisen urheilun psyykkis-sosiaalisista sivuvaikutuksista:

1. On vedetty niskaan mitä kaapista on sattunut löytymään. Sieltä on sattunut löytymään räikeät tuulihousut ja kulttuurisihteerihenkinen retroanorakki. Päässä on ruma pipo. Sauvakävellään vastatuuleen räkä poskella. Huohotetaan. Vastaan tulee tilannekomiikantajuisena tunnettu cooleihin piireihin kuuluva puolituttu.

2. On verhouduttu nuorekkaisiin verkkareihin ja kantaaottavaan t-paitaan. Sporttinen lippalakki on imartelevassa kulmassa. Edetään juuri kevyen joustavin juoksuaskelin ylämäkeä, kun vastaan tulee pomo.

Tuomiopäivä on Urpon nimipäivä

Kouluaikoina bondasin toisten hikipinkojen kanssa vain, koska ei ollut vaihtoehtoja, ja odotin kiihkeästi aikaa, jona en hahmottuisi muiden ihmisten silmissä ensisijaisesti hikipinkona. Iltana muutamana erään toisen entisen ihmelapsen kanssa keskustellessani tajusin, että käytännöllisesti katsoen kaikki nykyiset ystäväni, ihan itse ja koulukontekstista irrallaan valitut, ovat hikipinkoja.

Ja hiustenkasvatusblogihan on haircutin polaarinen vastakohta, eikö näin ole, mitä

Se jää jo alle, kun kietoo kaulahuivia kaulaan!!

Ensi tiistaina se leikataan.