Urpo leikkaa vihreitä kolmioita

Urpo tykkää askarrella. Askartelemista on vaikea määritellä, mutta sen tuntomerkkejä ovat ainakin session jälkeen vallitseva käsittämätön sotku (paperisilppua kuuluu löytyä lattianraoista ja maton alta vielä seuraavassa kevätsiivouksessa) sekä liiman tahrima lopputuote, jonka käyttö- tai näyttöarvo ei ole missään suhteessa käytettyyn aikaan ja vaivaan. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska näissä hommissa prosessi on monin verroin tärkeämpi kuin päämäärä. Askartelu rentouttaa, virkistää, ilahduttaa ja tempaisee kauas arjesta. Lopputulos saattaa sopia parhaassa tapauksessa perinnetietoiseksi äitienpäivälahjaksi, mutta yhtä todennäköisesti vesilinnun karkottamiseen (onneksi se usein on biohajoava).

Tämän vuoksi suhtaudun hyvin epäluuloisesti tarvikkeisiin, joita myydään ns. askartelukaupoissa. Niiden tavoitteena tuntuu olevan helpottaa ja siistiyttää askarteluprosessia, ja samalla poistaa siitä kaikki kiinnostavat sivupolut. Jos haluaa askarrella kissakortin, voi ostaa askartelukaupasta valmiin kortin, kissan muotoon valmiiksi leikatun pahvipalan ja kaksi muovista kiilusilmää, joissa on tarrapinta valmiina. Kotona nämä yhdistetään siististi kolmessa minuutissa, ja itseaskarreltu kissakortti on valmis lähetettäväksi. Minä en tajua, miksi kukaan haluaisi tehdä niin, kun yhtä hyvin voi levitellä pöydät ja lattiat täyteen paperisilppua, pahvinpaloja, lehtileikkeitä, lankoja, nappeja, nauhoja ja sekalaisia aiemmista askarteluista yli jääneitä erehdyttävästi roskaa muistuttavia asioita, tuhertaa niiden parissa tuntikausia tähtäimenään kissakortti ja saada vahingossa aikaan kurpitsarintaneulan.

Enkä suinkaan väitä, että askartelukaupan light-askartelu olisi jotenkin vähemmän hienoa tai luovaa tai blogissa mellakoimisen arvoista kuin itse harrastamani räjähdysmäinen räveltäminen; en vain mitenkään ymmärrä, miten se voisi olla yhtä hauskaa. Ja jos askartelu ei ole hauskaa, niin yhtä hyvin voi mennä kuorimaan perunoita.